Olen muutaman kerran lähtenyt pyörälenkille ja kääntynyt takaisin jo ennen postilaatikkoa, koska minulla on ollut alaston olo. Tämä ei ole johtunut siitä, että olisi ollut juhannusyö ja veressä hetkelliseen vapautumisen tunteeseen johtavat kaksi promillea vaan siksi, että olen unohtanut kypärän. En voi pyöräillä ilman kypärää enkä voi ymmärtää ihmisiä, jotka pyöräilevät ilman kypärää. En voi myöskään ymmärtää rakennusalalla ilman leukahihnallista kypärää työskenteleviä.
Rakennusalan työturvallisuus otti ison harppauksen Valtioneuvoston asetuksen rakennustyön turvallisuudesta (205/2009) myötä. Se toi yksiselitteisesti kypärät, silmäsuojaimet, turvakengät ja näkyvän suojavaatetuksen rakennustyömaille. Asetus herätti kehitysaallon, jonka turvin rakentamisen työturvallisuus on parantunut aina näihin päiviin saakka. Lainsäädäntö on pakottanut parantamaan asenneilmapiiriä ja se on tehnyt vaatimisen helpommaksi. Silti työmailla huomaa asenteissa parannettavaa ja työturvallisessa työskentelyssä kehitettävää. Suomi on yksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista, mutta työturvallisuudessa ja itsestä huolehtimisessa olemme vielä kehitysmaa. Näin rohkenen sanoa, kun näen työmailla edelleen riskinottoa ja puutteita turvavälineissä. Sotien jälkeinen asenne näkyy vieläkin kovuutena työmailla. Jokainen tekee lopulta päätöksen oman työskentelyn turvallisuudesta. Nyt ei olla sodassa, jossa oma henki on uhrattava yhteiselle hyvälle ja toivoisin jokaisen kääntyvän takaisin, mikäli jokin turvaväline puuttuu.
Nyt rakennusalan työturvallisuuden myönteinen kehitys näyttää hidastuneen ja jopa pysähtyneen. Nykyisillä toimintatavoilla ei enää paranneta jatkuvasti muuttuvan työympäristön työturvallisuutta. Tarvitaan asennemuutosta niin työnantajilla kuin työntekijöilläkin. Asenteet muuttuvat kouluttamalla ja vaatimalla. Ja juuri tässä järjestyksessä. Työturvallisuuden harjoitusalue tarjoaa maailmanluokan mittakaavan työturvallisuuden harjoitteluympäristön, jonka avulla kouluttamalla voi siirtyä siihen vaatimiseen. Monet työnantajat eivät ole tätä vielä ymmärtäneet, kun minulta kysytään, tarvitseeko työturvallisuuskorttikoulutuksen ajalta maksaa palkkaa. Työturvallisuuden kehittämiseen tähtäävä koulutus on parasta sijoitusta yrityksen henkiseen ja fyysiseen pääomaan. Yhteenkään työtapaturmaan meillä ei ole varaa, mutta koulutuksen avulla parantuneeseen vaatimustasoon meillä on oltava varaa nyt ja tulevaisuudessa.
Turvallisuus ja työturvallisuus yhdistävät kaikki ihmiset ja toimijat. Työturvallisuuden ympärille on helppo rakentaa eri osapuolia yhdistävä tekijä keskinäisen vuorovaikutuksen synnyttäjäksi. Tähän Työturvallisuuden harjoitusalue on erinomainen esimerkki. Vuorovaikutuksen ja sopimisen tuloksista esimerkiksi käyvät rakennustyömailla yleistyvät kypäröiden leukahihnat. Kehitysmaa-väittämääni tukee sekin, että suomalaisten piti kasvaa yli 2010 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen ennen kuin ymmärrettiin, että kypärä ei pysy päässä ilman leukahihnaa. Samalla yhteisellä oivalluksella toki saatiin hyvä esimerkki työturvallisuuden kehittämisestä ilman lainsäädännöllistä pakkoa. VNA 205 ei tunne leukahihnaa eli sille ei vielä toistaiseksi ole lainsäädännöllistä perustetta. Työturvallisuuden harjoitusalue rakentuu tällaisten hyvien käytäntöjen ympärille, joista lainsäätäjät voivat jatkossa ottaa mallia.
Pikkuhiljaa siis alamme ymmärtää, ettei oma turvallisuutemme ole lainsäädännöstä kiinni. Ja että omalla turvallisemmalla käytöksellämme voimme ohjata lainsäädäntöä eikä toisinpäin. Työturvallisuuden parantamiseksi tarvitaan vahvempia päätöksiä ja sitoutumista. Pidetään ne kypärät päässä jatkossakin. Ja varsinkin silloin juhannusyönä!
